Eilen olin isän kanssa hautajaisissa.
En ole käynyt 2-3 vuoteen hautajaisissa ja täytyy sanoa, että se tuntui tosi terapeuttiselta kokemukselta. Omat menetykset vaan taas nousi pintaan. Äiti haudattiin 2 vuotta sitten, sen jälkeen oli heti miehen pikkuserkun ja oman serkkuni "tyttökummini" hautajaiset.
Elämässä oli siihen aikaan vain surua surun perään, tuttuja kuoli viikko viikon jälkeen.
Vuosi kului serkun pojan kanssa tekstaillessa ja surua eläen.

Eilen sitten kirkossa kaikki taas purkaantui vanhojen asioiden muistuessa ja vanhojen tuttujen näkemisestä.

Mieleen palautui kummitätiäni katsoessa ja halatessamme, pikkuveljeni kuolema 30 vuotta sitten. Muistan, kuinka kummitätini otti osaa suruuni. Kadulla tavatessamme, hän veti minut syrjään rutistaen halasi Ja se tuntui tosi hyvältä silloin, hän oli jo kuullut, että veljeni oli kuollut moottoripyöräkolarin seurauksena.

Veljeni oli istunut moottoripyörän kyydissä, lentänyt siitä kivikasaan, ilman kypärää, muulloin hänellä oli aina kypärä päässä. Hän kuoli seuraavana päivänä saamiinsa vammoihin. Veljeni oli kuollessaan 14 vuotias.

Lomilla olin paljon serkkujen luona, samoin he meillä. Tuolloin tutustuin myös kylän muuhun väestöön, mm. ko vainajaan, serkkujeni pappaan ja moniin muihin, joita en ollut nähnyt ehkä 40 vuoteen. Kaikki olivat toki vanhenneet, vaan kyllä heitä kuitenkin tunnisti.

Samoin oli kiva nähdä serkkujeni lapsia. Yksikin serkkujen lapsista on nyt 20 vuotias, enkä ollut nähnyt häntä vielä kertaakaan. Serkun vanhemmat lapset kyllä tunnistin. Ruokapöydässä oli kanssani syömässä 3. serkun poikaa, yksi per serkku, näöstä osasin yhdistää heidät keiden serkkujen lapsista oli kysymys. Serkkujen lapsia on nyt 16 kpl, serkkuja tässä perheessä 6 kpl.

Osanottoni kaikille Espanjassa läheisensä menettäneille. Äkkimenetys on aina kova paikka läheisille, johon on vain sopeuduttava, nyt on onneksi mahdollista saada apua tuskaansa.